tiistai 14. marraskuuta 2017

"Pirä mukuloosta huoli!"

Oikeanpuolimmaisessa kuvassa, vuonna 1941 "saattotäti" Maija Hakala, jonka sylissä istuvat Vilho ja Toini. Anna-Liisa seisoo Maijan vierellä. Vasemmanpuoleinen kuva otettu Tanskassa ja lähetetty sitten koti-Suomeen terveisinä.
Sotalapsien kaulaan laitettiin asemalla lappu, jossa näkyi lapsen nimitiedot, numero ja määränpää. Siksi korttien muoto ja nyöri.

Askarteluvuoren ATC-vaihtohaasteessa #27
Vikke haastaa tarttumaan Suomi 100-teemaan liittyen Suomen itsenäisyyteen ja sota-aikoihin, Tuntemattoman sotilaan innoittamana. Viken toiveena oli, että korttiin liittyisi tarina. Minun tarinani kertoo sotalapsista. Tarinan kertoo mummani sisko Anna-Liisa Pentinmikko os. Pienimäki. Hän on antanut haastattelun kokemuksistaan sotalapsena kirjaan "Pitäkää mukuloista huoli" Pääset lukemaan koko kirjan tästä. Anna-Liisan (jota lapsena kutsuimme  Tottele-Liisaksi) tarinan pääset lukemaan postauksen loppupäästä.

Anna-Liisa kertoo kirjassa lähdöstään Tanskaan ja kirjan nimeksikin on muokattu Hilda-äidin hätääntynyt huuto Kurikan asemalla: "Liisa, pirä mukuloosta huoli!", kun monilapsisen perheen äiti joutui lähettämään 2- , 4- ja 9-vuotiaat lapset matkalle tuntemattomaan. Ajat olivat raskaat, mies rintamalla ja puutetta kaikesta. Mökin rappusilla lähtijöille vilkutti minun (tuleva) mummoni Kerttu ja ainakin kolme muuta kotiin jäänyttä lasta. Ja saattoi olla jo seuraava ruokittava tulossa. Liisa, Toini ja Vilho lähtivät matkalle Tanskaan syksyllä 1941. Lapsien palautukset Suomeen aloitettiin 1943, mutta minulla ei ole tarkkaa tietoa, miten kauan isotätini Tanskassa asuivat.

Vilho-isoeno oli vain kaksivuotias lähtiessään, eikä osannut puhua kuin muutaman sanan. Hän ehti kasvaa viisivuotiaaksi Tanskassa sijaisvanhempiensa hoivissa, eikä osannut sanaakaan Suomea, kun olisi pitänyt lähteä takaisin. Kasvattivanhemmat olivat lapsettomia ja halusivat adoptoida Vilhon ja ratkaisu on varmasti ollut hyvä. Meillä on siis sukulaisia Tanskassa -olen nähnyt Vilhon ja hänen lapsensa, kun itse olin pieni ja Tanskan sukulaiset olivat Anna-Liisan kanssa kotiseutukierroksella. Mietin juuri, että olisipa hienoa tavata Vilhon lapsia ja lapsenlapsia joskus!

Minua koskettaa valtavasti tämä tarina. Sota on koskettanut ihmisten elämää tuolloin niin monin  tavoin. Nykyään, kun puhutaan paljon varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä lapsen myöhäiselämän kehitykselle, toiseen maahan lähettäminen tuntuu järjettömältä ja kamalalta ajatukselta. Mutta me elämmekin yltäkylläisyydessä, kiitos sotiemme veteraanien, Lottien ja jälleenrakentajien. Sodan aikaan oli toista, ja saattaa olla, että osa lapsista olisi menehtynyt ilman vapaaehtoisten sijaisperheiden apua ja tukea. Mutta varmasti raskaat matka- ja paluukokemukset ovat seuranneet sotalapsia aikuisikään saakka.




Anna-Liisa Pentinmikko:
Syksyllä 1941 lähdimme sotalapsiksi Tanskaan. Matkamme alkoi Kurikan asemalta. Kotoa lähtiessäni vilkaisin vielä taakseni: sinne jäi pieni harmaa mökki, rappusilla vilkutti Kerttu-sisar. Tuntui niin ihanalta, kun olimme saaneet uudet vaatteet matkaa varten. Asemalla meitä oli 14 lasta laput kaulassa. junaan noustessani kuulin äidin hätääntyneen huudon: "Liisa, pirä mukuloosta huolta!" Sisareni oli neljä, veljeni kaksi ja minä yhdeksän vuotta. Yritin täyttää äidin pyynnön huolehtimalla pienemmistä. Laivassa innostuin pesemään monen muunkin lapsen pyllyt, joten oli siinä lotilla ihmettelemistä.
Kööpenhaminaan päästyämme olimme muutaman päivän lastenko­dissa, jossa meillä oli lääkärintarkastus. Sieltä meitä sitten alettiin jakaa eri puolille Tanskaa. Olimme siinä ryhmässä, jotka lähetettiin Möenin saarel­le. Meille löytyi kodit Stegen kaupungista. Sisareni pääsi tuomari Pederse­nille, veljeni värikauppias Jensenille. Minä sain kodin Stegen pappilasta. Asuimme kaikki lähekkäin, joten näimme toisiamme usein. Heti rupesin kirjoittamaan kuulumisiani äidille: "Kyllä täällä on hyvä olla, olen saanut jo omenan ja nenäliinan." Paljon oli oppimista, elämä poikkesi täysin kotioloista. Pian me kuitenkin mukauduimme uuteen elämään.
Heti seuraavan vuoden alusta aloitin koulun. Ensimmäisenä koulupäi­vänä opettaja toi jokaisen oppilaan eteeni ja minun piti sanoa opettajan pe­rässä heidän nimensä. Tietenkin lausuin ne täysin väärin, joten koko luok­ka ratkesi nauruun. Kävin kasvattivanhempieni kanssa usein kirkossa ja pi­tämässä seuroja vanhainkodeissa, joista löysin paljon uusia ystäviä. Iltaisin tuli välillä ikävä ja haikea olo, mutta Suomen koti oli kuin kaukainen uni.
Viimein tuli tieto, että lapsia lähetetään takaisin Suomeen, vaikka olo­suhteet olivatkin huonot kotimaassa. Vaikeata oli oppia puutteeseen, mut­ta äidin ja isän rakkaus voitti kaikki vaikeudet. Suomen kieli oli vajavaista, joten puhuttiin mitä osattiin. Opettajilla oli ongelma, kun meitä tuli sekä Ruotsista että Tanskasta. Meidän annettiin ymmärtää, että nyt loppuu vie­raat kielet, taikka teidät piiskataan. Oppimisen kautta tuli suomenkieli ta­kaisin.
Me tytöt kotiuduimme, mutta veljemme jäi kokonaan Tanskanmaalle. Kasvatusvanhemmat eivät luopuneet hänestä.
Ilolla muistan sotalapsuusaikaani ja ilolla olen säilyttänyt tanskankielen.


6 kommenttia:

  1. Näin postauksesi upeiden korttien kera ja illalla, mutta siirsin alkutekstit luettuani tietoisesti lukemisen aamuun ja hyvä niin...
    Kiitos tämän tarinan jakamisesta; sinulla on taito kirjoittaa ja näyttää periytyneen tarinankerronnan taito suvussa jo pitkän matkaa!! Oletko skannannut kuvat kortteihin, vaiko ihan aidot laittanut omien muistojen kirjaan näin upeassa muodossa?
    Itse mietin, kun pieni laatikollinen noita arvokkaita kuvia on tallessa, että miten saisin ne kyllin arvokkaaseen muotoon esille johonkin säilyvään muotoon tuleville polville. Nyt olen vain skannannut niitä omien lasten kirjoihin...
    Kyllä sinulla on todella monipuolisesti inspiroiva blogi!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 En raaskisi käyttää alkuperäisiä kuvia... ja ne varmaan ovatkin Liisalla itsellään. Nämä kuvat tulostin, ne on tuosta sotalapsista kertovasta kirjasta. Se on hyvin ajatuksia herättävä kirja, koottu sotalapsien antamien haastattelujen ja kyselyvastausten perusteella.

      Poista
  2. Kauniit ja koskettavat kortit <3

    VastaaPoista
  3. Olen hiukan myöhäisessä, mutta sain tämän korttisi tässä vaihdossa! Kortti on upea ja nyt kun luin tämän jutun kortin taustasta niin siihen tuli vielä enemmän syvyyttä! Kiitos että jaoit tämän tarinan <3

    VastaaPoista

Kiva kun vierailit blogissani. Kaikki palaute ja kommentit ovat tervetulleita :)