KK-haaste #202, Suomi 100

Koukussa kortteihin-haasteessa on tässä kuussa aiheena Suomi100. Maamme satavuotisjuhla näkyi monessa paikassa myös käsityömessuilla ja se on hienoa. Itsenäisyys on hyvin arvokas ja tärkeä asia. Me, pullamössösukupolveksikin kutsuttu ikäluokka, saamme olla todella kiitollisia sotiemme veteraaneille ja lotille sekä jälleenrakentamisvuosina raataneille ihmisille. Kaiken tämän yltäkylläisyyden ja hektisen elämänmenon keskellä välillä pääsee unohtumaan, että aina ei ole näin ollut. Kiitokseni ja kunnioitukseni kaikille sotaan joutuneille ja sodan jälkiä korjanneille 💙

Kotimaani itsenäisyyttä kunnioittaen suunnittelin tämän vuoden joulutervehdyksemme. Olen nyt tehnyt neljä hiukan toisistaan poikkevaa vaihtoehtoa, ja mieluusti otan äänestystä vastaan, mikä näistä olisi paras. Perheemme lähettää joka joulu noin 40 joulutervehdystä, joten siksi tälläisiä hiukan toteutukseltaan helpohkoja/nopeita kortteja. Periaatteessa siis ovat yksi ja sama kortti, mutta höysteiden laatu ja väri vaihtelevat. Jos haasteeseen voi osallistua vain yhdellä tietyllä kortilla, eikä koko sarjalla, niin olkoon se vaikka kortti nro 1.  Suomi-leimasin on itse kaiverrettu, siitä postaus täällä.

Nro 1. Hopea + tähdet

2. Kulta + lumihiutaleet ja pallot

3. Hopea, timantti ja hiutale

4. Musta, sininen bling ja hiutale

"Pirä mukuloosta huoli!"

Oikeanpuolimmaisessa kuvassa, vuonna 1941 "saattotäti" Maija Hakala, jonka sylissä istuvat Vilho ja Toini. Anna-Liisa seisoo Maijan vierellä. Vasemmanpuoleinen kuva otettu Tanskassa ja lähetetty sitten koti-Suomeen terveisinä.
Sotalapsien kaulaan laitettiin asemalla lappu, jossa näkyi lapsen nimitiedot, numero ja määränpää. Siksi korttien muoto ja nyöri.

Askarteluvuoren ATC-vaihtohaasteessa #27 Vikke haastaa tarttumaan Suomi 100-teemaan liittyen Suomen itsenäisyyteen ja sota-aikoihin, Tuntemattoman sotilaan innoittamana. Viken toiveena oli, että korttiin liittyisi tarina. Minun tarinani kertoo sotalapsista. Tarinan kertoo mummani sisko Anna-Liisa Pentinmikko os. Pienimäki. Hän on antanut haastattelun kokemuksistaan sotalapsena kirjaan "Pitäkää mukuloista huoli" Pääset lukemaan koko kirjan tästä. Anna-Liisan (jota lapsena kutsuimme  Tottele-Liisaksi) tarinan pääset lukemaan postauksen loppupäästä.

Anna-Liisa kertoo kirjassa lähdöstään Tanskaan ja kirjan nimeksikin on muokattu Hilda-äidin hätääntynyt huuto Kurikan asemalla: "Liisa, pirä mukuloosta huoli!", kun monilapsisen perheen äiti joutui lähettämään 2- , 4- ja 9-vuotiaat lapset matkalle tuntemattomaan. Ajat olivat raskaat, mies rintamalla ja puutetta kaikesta. Mökin rappusilla lähtijöille vilkutti minun (tuleva) mummoni Kerttu ja ainakin kolme muuta kotiin jäänyttä lasta. Ja saattoi olla jo seuraava ruokittava tulossa. Liisa, Toini ja Vilho lähtivät matkalle Tanskaan syksyllä 1941. Lapsien palautukset Suomeen aloitettiin 1943, mutta minulla ei ole tarkkaa tietoa, miten kauan isotätini Tanskassa asuivat.

Vilho-isoeno oli vain kaksivuotias lähtiessään, eikä osannut puhua kuin muutaman sanan. Hän ehti kasvaa viisivuotiaaksi Tanskassa sijaisvanhempiensa hoivissa, eikä osannut sanaakaan Suomea, kun olisi pitänyt lähteä takaisin. Kasvattivanhemmat olivat lapsettomia ja halusivat adoptoida Vilhon ja ratkaisu on varmasti ollut hyvä. Meillä on siis sukulaisia Tanskassa -olen nähnyt Vilhon ja hänen lapsensa, kun itse olin pieni ja Tanskan sukulaiset olivat Anna-Liisan kanssa kotiseutukierroksella. Mietin juuri, että olisipa hienoa tavata Vilhon lapsia ja lapsenlapsia joskus!

Minua koskettaa valtavasti tämä tarina. Sota on koskettanut ihmisten elämää tuolloin niin monin  tavoin. Nykyään, kun puhutaan paljon varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä lapsen myöhäiselämän kehitykselle, toiseen maahan lähettäminen tuntuu järjettömältä ja kamalalta ajatukselta. Mutta me elämmekin yltäkylläisyydessä, kiitos sotiemme veteraanien, Lottien ja jälleenrakentajien. Sodan aikaan oli toista, ja saattaa olla, että osa lapsista olisi menehtynyt ilman vapaaehtoisten sijaisperheiden apua ja tukea. Mutta varmasti raskaat matka- ja paluukokemukset ovat seuranneet sotalapsia aikuisikään saakka.

Anna-Liisa Pentinmikko:

Syksyllä 1941 lähdimme sotalapsiksi Tanskaan. Matkamme alkoi Kurikan asemalta. Kotoa lähtiessäni vilkaisin vielä taakseni: sinne jäi pieni harmaa mökki, rappusilla vilkutti Kerttu-sisar. Tuntui niin ihanalta, kun olimme saaneet uudet vaatteet matkaa varten. Asemalla meitä oli 14 lasta laput kaulassa. junaan noustessani kuulin äidin hätääntyneen huudon: "Liisa, pirä mukuloosta huolta!" Sisareni oli neljä, veljeni kaksi ja minä yhdeksän vuotta. Yritin täyttää äidin pyynnön huolehtimalla pienemmistä. Laivassa innostuin pesemään monen muunkin lapsen pyllyt, joten oli siinä lotilla ihmettelemistä.

Kööpenhaminaan päästyämme olimme muutaman päivän lastenko­dissa, jossa meillä oli lääkärintarkastus. Sieltä meitä sitten alettiin jakaa eri puolille Tanskaa. Olimme siinä ryhmässä, jotka lähetettiin Möenin saarel­le. Meille löytyi kodit Stegen kaupungista. Sisareni pääsi tuomari Pederse­nille, veljeni värikauppias Jensenille. Minä sain kodin Stegen pappilasta. Asuimme kaikki lähekkäin, joten näimme toisiamme usein. Heti rupesin kirjoittamaan kuulumisiani äidille: "Kyllä täällä on hyvä olla, olen saanut jo omenan ja nenäliinan." Paljon oli oppimista, elämä poikkesi täysin kotioloista. Pian me kuitenkin mukauduimme uuteen elämään.

Heti seuraavan vuoden alusta aloitin koulun. Ensimmäisenä koulupäi­vänä opettaja toi jokaisen oppilaan eteeni ja minun piti sanoa opettajan pe­rässä heidän nimensä. Tietenkin lausuin ne täysin väärin, joten koko luok­ka ratkesi nauruun. Kävin kasvattivanhempieni kanssa usein kirkossa ja pi­tämässä seuroja vanhainkodeissa, joista löysin paljon uusia ystäviä. Iltaisin tuli välillä ikävä ja haikea olo, mutta Suomen koti oli kuin kaukainen uni.

Viimein tuli tieto, että lapsia lähetetään takaisin Suomeen, vaikka olo­suhteet olivatkin huonot kotimaassa. Vaikeata oli oppia puutteeseen, mut­ta äidin ja isän rakkaus voitti kaikki vaikeudet. Suomen kieli oli vajavaista, joten puhuttiin mitä osattiin. Opettajilla oli ongelma, kun meitä tuli sekä Ruotsista että Tanskasta. Meidän annettiin ymmärtää, että nyt loppuu vie­raat kielet, taikka teidät piiskataan. Oppimisen kautta tuli suomenkieli ta­kaisin.

Me tytöt kotiuduimme, mutta veljemme jäi kokonaan Tanskanmaalle. Kasvatusvanhemmat eivät luopuneet hänestä.

Ilolla muistan sotalapsuusaikaani ja ilolla olen säilyttänyt tanskankielen.

KK-haasteeseen rasiakortilla

Leenan lähettämistä joulukorttiringin materiaaleista yhdistelin vielä omien pöydällä lojuvien  pipenöiden kanssa tälläisen rasiakortin. Suomi-leima on omatekemä. Pohjakartonki on samansävyinen pinkki kuin Geisha-patukassa, joten ehkä tähän lootaan pääsee sellainen. Tai sitten se perinteinen Fazerin Sininen.
Osallistun tällä viime metreillä KK-haasteeseen Inspiroidu IIstä -Isänmaa

I niinkuin Isänmaa

Joulukortit samoista materiaaleista osa 2/4

Tällä kertaa oli minun vuoroni lähettää korttimateriaalit muille Pirjon kokoaman korttiringin jäsenille. Materiaalini olivat hyvin sinisävyisiä, Suomi100 henkeen. Jälleen kerran tohotin enkä hoksannut kuvata materiaaleja heti, vaan vasta sitten kun olin jo kuvat värittänyt. Lisään myöhemmin linkit, suoraan Pirjon, Tuulan ja Leenan upeisiin kortteihin!

Tässä kortissa on vain kuoressa olleita materiaaleja:

Iso blingbling timantti reagoi yllättäen käyttämäni superliiman kanssa, ja helmen pohjafolio lähti halkeilemaan, ihan kuin olisi jäähän tullut kuvioita! Joskus vahinko onkin onnistunut lopputulos! 

Aika paljon sain kulutettua matskua jo ensimmäisee korttiin, mutta jäljelle jäi vielä jonkin verran sälää. Niistä sitten tuli tälläinen kun lisäsin muutaman tarvikkeen omalta pöydältä. Lähetyksessäni oli kahden enkelileiman lisäksi itse tekemälläni Suomi-leimasimella leimattu kuva. Epäilin, että enkeliä ja maamme karttaa ei voisi mitenkään yhdistää, mutta sitten sain idean valkoista joulua koko maahan lupaavasta säätiedotustyttösestä 😀

Rasiakorttipohja, itse maalattu ja embossattu tausta, hiukan lisää hopeanarua,
mutta loput tarvikkeet olivatkin joulukorttiringin "jämiä". Näihin rasiakortteihin voi laittaa joko tuikkuja tai pienen suklaapatukan -tähän sopisi hyvin vaikka Fazerin sininen.

Tässä vielä materiaalipaketti, kuvattu sopivasti päivänä jolloin satoi ensilumi!

Suomi 100 ja joulukortti?

Suomi juhlii tänä vuonna 100v. itsenäisyyspäivää. Ajattelin, että olisi kiva tehdä joulukortit jotenkin Suomi100- henkeen sinivalkoisesksi. Sitten mietin että mahtaako olla olemassa Suomi-leimasinta? Yhden illan netissä pyörittyäni totesin, että ei ole. Joten voisiko sellaisen tehdä itse? Printtasin suomi-silhuetin netistä ja otin esiin Tigeristä ostetun "linopainanta" setin. Tee-se-itse projekti onnistui yllättävänkin hyvin. Pahoitteluni saaristosuomalaisille, teknillinen osaamiseni rajoittui päämantereeseen 😊

Kun leima oli valmis, testailin sitä. Ja juu toimiihan se. Mutta, kyllä on vaikeaa saada jotenkin sympaattisesti yhdistettyä Suomi-neito joulukorttiin! Kyllä on monta kuviteltua hyvää ideaa mennyt roskiin tämän edessä. Tässä nyt kuitenkin ensimmäinen valmiiksi asti päässyt viritys.

Taustalla embossausta ja brushoja.

Kokonaisuudesta uhkasi tulla liiankin sinivalkoinen, joten astuin ulos jouluvärien perinteisestä maailmasta ja lisäsin ripauksen pinkkiä -Leipurinnyörin ja strassin muodossa.